Opiskelun ihanuudesta

Kun talousmatematiikanopettajamme kertoo kolmatta kertaa miten esimerkki 2 lasketaan, olen ehtinyt tylsistyä, lukea foorumia, tehdä 6 esimerkkitehtävää, sekä päivittää itselleni facebookiin timelinen (mikä btw on ihan hauska, naureskelin itsekseni vanhoja päivityksiä...).

Motivaatio opiskeluun on tällä hetkellä nolla. Turhaudun tunneilla, joissa jankataan samaa asiaa useaan kertaan. Aineet joista olisin kiinnostunut, junnaavat paikoillaan ja taustalla pyörii asiat joihin nukahdan. Opiskelukaverit ovat ihan kivoja, mutta mitään sielunsiskoa en ole heistä löytänyt.

Parturi kysyy: "mites sulla on opiskelut nyt sujunut siellä OKL:lässä?"
 Mumisen vastaukseksi etten opiskelen kyllä liiketaloutta kun opettajapääsykokeissa ei onnistanut.
"Aijjaa, no voi harmi, sä olet jotenkin niiiin sellanen opettajatyyppi. Kai sitte nyt keväällä taas haet?"
Enjaksa,enjaksa,enjaksa... "Kattellaan nyt, ehdinkö noiden opiskelujen ohessa".

En edes jaksa muistaa kuinka monta kertaa minulta on nyt kysytty tuosta kevään hausta. Vaikka päässä pyörii ajatukset, että olen jotenkin epäonnistunut elämässäni jos "jään" "vain" kirjanpitäjäksi tai muuksi liiketalouden puolelta valmistuvaksi. Samalla lyön pääni sisällä tätä typerien väitteiden lausujaa ja korjaan ettei siinä ole mitään huonoa. Lisäksi mihin työhön ikinä päädynkään, uskon että se muotoutuu näköisekseni taitojeni ja kiinnostusteni perusteella. Tässähän on suuntautumisetkin vielä valitsematta!

Eli oikea vastaus kovakouraisen parturitädin (jonka tytär on muuten siellä OKL:lässä...) kysymykseen olisi, että ei, en jaksa lukea sitä helvetin kuivaa tekstinivaskaa ulkoa taas kerran, en jaksa stressata taas hiustenlähtöön asti, mitä siitä kokeesta tulee, enkä jaksa koittaa olla niissä haastatteluissa ihana ihminen kun sieltä on jo kerran annettu viesti etten taida sopia. Ja kyllä, olen hieman katkera silti.

Ja eikun laskemaan matematiikantehtäviä.

Kontrollinhalusta ja antisosiaalisuudesta

Viime tekstistä tulikin mieleeni avautua hieman lisää tästä asioiden suunnittelun tarpeesta. Olen siis yksi niistä ihmisistä jotka suunnittelee kaiken ensin päässään ja tekee vasta sitten. Kaikki tapahtumat pitää lukea kalenterissa, että pysyn kärryllä ja kaikki tuntuu järjetetyltä.

Kalenterin ja listojen tekemisen lisäksi kuitenkin suunnittelen kaiken tekemäni ensin ajatuksissani: "ensin kävelen kotiin, vaihdan vaatteet niihin housuihin ja siihen paitaan, sitten teen sitä ruokaa aineista sejase, sitten istun sohvalle ja katson sen ohjelman, sen jälkeen sen toisen, sitten siivoan olohuoneen pöydän ja laitan pyykit, sitten katson tietokoneelta kaikki tarpeelliset jutut läpi, sitten käyn suihkussa..."

Lista jatkuu ja jatkuu, sekä pyörii päässäni. Aina kun jotain sitä muuttavaa tapahtuu, se kelautuu alkuun ja taas mennään. Ei sillä muuten varmaan merkitystä ole, mutta auta armias jos joku rikkoo listan ennen kuin ehdin sitä uusiksi järjestelemään. Iskee kauhea ahdistus ja kiukku. Mies on varsinkin saanut tähän liittyviä ihania kokemuksia, meillä kun ei yhteiset suunnitelmat aina ole niin yhteisiä kuin kumpikin luulee.

Osittain tämä on varmasti jotain uuden pelkoa, muutoshaluttomuutta. Samaan sarjaan varmaan kuuluu se, että uudet ihmiskontaktit ovat niin mahdottoman stressaavia. Kamalimpia ovat viralliset tilanteet, jo hammaslääkäriajan varaaminenkin on suuri prosessi, jota pitää suunnitella ja harjoitella ennen toteutusta.

Uudessa seurassa olen kauhean ujo, ellen oikein pinnistä itseäni sosiaaliseksi. Kauhea vaiva tutustua uusiin ihmisiin, vaikka mukavia olisivatkin. Olen jossain määrin erakkoluonne, voisin hyvin linnoittautua kotiin kunhan Mies säilyisi juttuseurana. Tähän olen kuitenkin tietoisesti hakenut muutosta, sillä haluaisin olla seurallinen ihminen. Olen myös huomannut muutosta tapahtuvan, varsinkin kun oli asiakaspalvelutyössä, niin smalltalk sujui jo luonnostaan. Nyt on otettu takapakkia, huomasin juuri kun olin lauantaivuorossa ja joku yritti jutella niin kaikki mitä minusta irtosi oli vaivaantunut hymy. Tuttujen ihmisten kanssa olen vapautuneempi ja yritän pitää keskustelua yllä, liian tuttujen kanssa taas "voi olla hiljaa ilman vaivaantunutta hiljaisuuttakin", jolloin muutun helposti taas tarkkailijaksi.

Omakuvani näissä sosiaalisissa ympyröissä kyllä heittelee melko paljon. Kuten ehkä, jos joku tämän tekstin jaksoi oikeasti lukea, huomaa että nyt taidetaan mennä siellä aallonpohjassa. Saas nähdä mitä huomisista opiskelijajuhlista tulee, vaikka alkoholi tietysti tuo aina hieman lisärohkeutta...

Loppuun pitää varmaan huomauttaa, että vaikka tämä saattaa kuulostaa lähinnä mt-potilaan kirjoitukselta, niin en koe että tämä niin paljon elämääni järkyttäisi että asialle tulisi tehdä jotain. Saatan pari kertaa viikossa parkua kun asiat ei mene niin kuin haluaisin, mutta olen siitä tähänmennessä selvinnyt.

Täydellisyydentavoittelijan krapulasta

Nyt on sitten iskenyt masennut tatuoinnista. Ei siitä, että sen otin ylipäänsä, vaan lopputuloksesta. Jotenkin kuvittelin, että tatuoija oikeasti kyselisi kaikkia mielipiteitä minulta kuvasta, ja sitä sorvattaisiin yhdessä. Todellisuudessa hänellä oli kuva, josta kysyi että onko tämä hyvä, ei voida tehdä tollasta mitä pyysit, kun on liian yksityiskohtanen. Ööö ää öö kai se ihan hyvä on (Liian yksityiskohtainen, hä? Miten ne kasvokuvat sitten tehdään??). Ja sitten alettiinkin jo pian nakuttelemaan. Olis varmaan pitänyt osata vaatia sen tarkkaa läpikäyntiä, mutta koko tilanne oli jotenkin hämmentävä, ja tatuoija näytti ihan kypsältä jo kun pyysin yhtä muutosta kuvaan.

Ehkä olin suunnitellut kuvaa liian kauan (kolme vuotta... ehkä, ehkä...) oman pienen pääni sisällä ja sitten kun siitä ei tullutkaan juuri tismalleen sellainen, niin harmittaa. Varsinkin kun tatuoijan oma tyyli on päinvastainen mitä kuvittelin haluavani. Kuitenkin aina kun menen peilin eteen ja näen kuvan, niin reaktio on hymy huulille ja "wau" soi päässä. Harmi sinänsä kun kuva on selässä niin vain sen peilin edessä saa kunnon reality checkin, se on oikeesti hieno.

Olen kauhea jahkailija. Spontaani shoppailu ja muu toiminta ei tuota ongelmia, mutta jos pitäisi jotain tärkeää tehdä, niin se pitää suunnitella millintarkasti päässä ja jahkailla ja vertailla mahdollisuuksia ja miettiä ja pohtia ja... Pian päässäni onkin täydellinen ja täydellisen mahdoton skenaario, joka ei koskaan tule toteutumaan.

Otetaan helpoksi esimerkiksi vaikka kenkien osto. Saatan ostaa alennusmyynnistä heti ensi vilkaisulla jotkut "ihan hienot" kengät, jotka sitten pölyttyvät kaapin perällä. Kun sitten taas pitäisi hankkia ne hyvät talvikengät, joilla täytyisi oikeasti pystyä kävelemään, ja jotka myös näyttäisivät hyviltä, niitä ei vain löydy. Kierrän jokaisen kenkäkaupan viidettä kertaa ja kokeilen popoja. "Liian ruskeat", "liian korkea korko", "liian mohlo", "liian kapea", "liikaa jotain todella naurettavaa pikkuvikaa". Joten kuljen edelliskesäisissä tennareissa tuolla lumessa ja jatkan täydellisten talvikenkien metsästämistä.

Kun sitten päädyn lopulta jotain ostamaan tai tekemään, iskee post-buying-stress. Täydellisyydentavoittelijan krapula. Kauhea masennus kun ei tää nyt ollutkaan niin hieno kun se oli mun mielikuvaharjoituksissa.

Yleensä tämä menee ohi jonkin ajan kuluttua, ja kohta kyseinen juttu onkin lempiosiossa ja kaikki on ihanaa. Toivon todella, että näin käy myös tämän tatuoinnin kanssa, the sooner the better...

Tatuoinnista

Tänä aamuna kävin pääni sisällä jotakuinkin tälläistä keskustelua:
"Ei hitto, ei hitto, pitäsikö perua. Maha kipristelee..."
      "No mikä nyt on, tätä olen suunnitellut viimiset neljä vuotta. Täähän on toiveiden täyttymys!"
"No mutta onko se nyt oikee paikka, saatika oikee kuva... kukakohan sen tekee, entä jos siitä tulee ihan kauhea!"
      "Älä nyt ole ihan pönttö, edelleen olen monta vuotta suunnitellut tätä kuvaa, eiköhän oo ihan oikea. Ja hieno siitä tulee."
"Voi kauhee, mitä kaikki ajattelee, ei kai tää nyt oo jotain ruumiinsa häpäisyä..."
     "Idiootti, no ei ole. Mieskin antoi tähän hommaan ihan lahjakortin, niin tuskin panee pahakseen... Nyt mentiin sitte, hemmetti vieköön."

Ja niin kävi matka tatuoitavaksi. Yllätys yllätys, kuva joka nahkaan hakattiin oli kompassiruusu. Sisko tuli kuin sattumalta mukaan, sen piti vain heittää minut paikalle, mutta pyysi saada tulla katsomaan. No, mikäs siinä, tulkoon vaan seuraksi. Onneksi tulikin, nimittäin tatuoija oli melko hiljainen tyyppi, olisi käynyt aika pitkäksi yksin.

Ensin meinasi olla ongelmaa kuvan kanssa. Alunperin antamani kuva oli kuulemma liian yksityiskohtainen niin pieneksi kuvaksi, joten piti muokata. Ainut paikka, jossa kaduin siskon mukaan ottamista olikin siinä. Sen seurassa on joku taika, joka muuttaa minut tuppisuuksi nynneröksi. Luulen, että se on aina muksuna meitä puolustanut ja tämä juontaa juurensa jostakin sieltä. En meinannut saada sanaa suusta, kun olisi pitänyt oma mielipide sanoa. No, sisko onneksi hyppäsi soppaan mukaan ja kuva saatiin pienen väännön päätteeksi halutunlaiseksi.

Itse toimitus ei ollut ollenkaan niin kamala kun olin odottanut. Kuvan ääriviivojen piirtämisen voin sanoa sattuneen, mutta väritys ei enää tuntunut muuta kuin ikävältä. Kaikki varoittelivat että sattuu luun päälle tehtäessä, mutta kyllä minulla kipeämpää kävi lihaksen päälle. Nopeasti kuitenkin kului ne pari tuntia ja sitten se olikin jo valmis.

Nyt tekisikin mieli vaan ravata peilin edessä kuikkimassa kuvaa. :D

Viime vuodesta

Vuosi vaihtui mukavissa merkeissä kavereiden kanssa raketteja katsellen. Vuodenvaihteen pusu jäi vähän laimeaksi, Mies poltti ihanasti tupakkaa n. 20 sekuntia ennen laskennan loppua, tietäen että minä inhoan sitä (...miehet...). Toivottavasti ei ollut enne ensi vuodesta, vaan lähdetään innolla uusia seikkailuja kohti! ;) Uuden Vuoden lupauksia ei kyllä tullut tehtyä, mutta nehän perinteisesti jää täyttämättä...

Vuosi 2011 oli aikamoista uusien asioiden oppimista minulle. Muutin edellisenä uuden vuoden aattona Miehen kanssa yhteen, molemmat lähdimme pois vanhempien helmoista. Nyt ymmärrän miksi kotona äiti aina valitti kun kaikki jäi juuri siihen mihin jäi... :D

Kaunis yritys tunnelmavalistukseen ensimmäisenä iltana omassa kämpässä.

Opeteltiin siis laittamaan ruokaa...

Suuri kulinaristinen saavutus, superleipä!

...ja jopa leipomaan.

Mies toi kotiin kivoja ylläreitä pilkkireissuiltaan:

Kevät meni töissä kahvilassa ja pääsykokeisiin lukiessa. Kauhea stressi oli opettajankoulutukseen pääsemisestä. Hukkaanhan se meni, ei auennut ovet minulle.

  

Ratsastamassa kävin koko vuoden, vaikka luulin etten pystyisi enää opiskelujen alettua harrastusta kustantamaan. Rahat onneksi riitti kuitenkin tähän henkireikään!

 

Aina ei tietenkään sujunut niinkuin piti, kuten tässä kuvassa jossa on seuraukset siitä kun heitettiin hevosen kanssa kuperkeikkaa yhdessä...

Komia mustelma sisäreidessä satulannupista.

Eläinteemaa jatkaen meillä kävi kesän aikana hoidossa muutamia koiria lievittämässä mun koirakuumetta, joka tosin jatkuu edelleen. Osaksi varmaan sen takia, että suurin osa oli niin mukavia pakkauksia.

Tämän  kääpiösnutserin voisin ottaa itselleni heti, mutta äitini ei taida suostua luopumaan siitä :D Maailman symppiksin tapaus. Nukkui pentuna tyynylläni joka yö. Ikävä <3

Yksi kesän kohokohdista oli ne pari kertaa kun pääsi veneilemään. Olen kaikki lapsuuden kesät viettänyt veneellä, mutta nykyään pääsee enää harvoin, kun oma veneemme on (luultavasti lopullisesti) rikki.

 

Syksyllä lähdettiin siskon, äidin ja hänen ystävänsä kanssa Milanoon. Oli mahtava reissu!

Syksyllä alkoi muutenkin melko uudet kuviot kun koulu alkoi. Liiketaloutta siis lähdin opiskelemaan. Mukavia luokkatovereita on, eikä aihekaan nyt se kaikkein epämieluisin, mutta töihin kaipaa... Mutta on sitä hauskaakin ollut, varsinkin opiskelijabileissä, allaolevastakin konttausmaratonista minut saattaa bongata ;)

Talvi on hujahtanut ihan itsestään ohi, äkkilähdöstä haaveillen... Joulu vietetty kaikki sukulaiset läpikäyden ja nyt uutena vuotena kavereita nähden. Saapi nähdä mitä 2012 tuo tullessaan...

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!